Muumit ja olemisen arvoitus

Olen aina pitänyt muumeista.
Olin viidentoista ja luontoliiton leirillä ohjaajana Hangon saaristossa.
Yöllä piti aina parin meistä nuorista ohjaajista olla yövalvojana.
Oli vaikea pysyä hereillä ja
löysimme avuksemme muumikirjat.
Luimme niitä ääneen toisillemme.
Ne yöt sujuivat sukkelaan.
Muumit toivat niihin mystiikkaa.

Eilen löysin Helsingin Akateemisesta kirjan Muumit ja olemisen arvoitus.
Kirja on kiehtova ja kiinnittää lukijan huomion nimenomaan Tove Janssonin filosofiseen puoleen. Kirja vei mennessään.

Muumeissa pohditaan monet kerrat kotia ja sen merkitystä.
Opiskelujen alkaessa rakennetaan usein
ensimmäistä omaa kotia
tai omaa kämppää.
Aluksi ei osata oikein päättää puhuako kämpästä vai kodista.
Tunteet ovat sekavia ja niitä on vaikea pukea sanoiksi,
kun on toisaalta onnellinen ja toisaalta surullinen.

Muumeissa todetaan, että "Rakentaminen on asettumista ,
ja pohjimmiltaan asettuminen ja asuminen ovat sama asia."
Täytyy uskaltaa asettua
ja antaa uudelle kotikaupungille mahdollisuus.

Muumipeikko alkaa rakentaa omaa kotia ja rakentaessaan hän on hyvin onnellinen. Talon valmistuttua jotain jää kuitenkin puuttumaan.
Muumipeikko on yhä surullinen. Talo on vailla yhdessäoloa.

Eräänä päivänä muumipeikko lähtee tutkimaan, minne talon edessä virtaava puro johtaa. Muumipeikko löytää vesimyllyn ja sen rakentajan Fredriksonin. Hän kutsuu tämän kotiinsa ja
löytää yhdessäolemisen mahdollisuuden.

Muumipeikko ilmaisee asian näin:
Olin löytänyt ensimmäisen ystäväni ja siis alkanut todella elää.