Vuosi on vaihtunut ja saamme kulkea kohti kevättä.
Katson aamulenkin pimeydessä jäniksen jälkiä, jotka häipyvät mutkan taakse.
Mitähän kevät ja tämä vuosi tuo tullessaan?
Ensimmäinen ajatukseni on, että toivottavasti jotain parempaa kuin viime vuosi.
Viime vuosi oli kivun vuosi, leikkauksien vuosi, töistä poissaolon vuosi,
yksinäisyydenkin vuosi se oli.
Mutta oliko se siltikään huono vuosi?
Ei se ollut.
Sain olla perheen ympäröimänä ja minun puolestani rukoiltiin.
Selvisin eteenpäin.
Yksin en olisi jaksanut.
Ei ole ollut aivan helppoa aloittaa töitä pitkän tauon jälkeen.
Työpaikalla on tapahtunut paljon muutoksia ja ne muutokset,
jotka ovat muiden eteen tulleet vähitellen,
rymähtävät suoraan niskaani.
On vaikeaa malttaa aloittaa rauhallisesti ja tunnen itseni hyvin hitaaksi.
Huomaan punnitsevani asioita enemmän;
onko tämä tarpeellista
vai tuoko on...
Tätä työtäni oppilaitospappina kaipasin valtavasti poissaollessani.
Nyt oppilaitosten käytävillä minulla ei ole kiire.
Toivottavasti näytän siltä,
että minut uskaltaa pysäyttää ja pyytää juttusille.
