Jouluaatonaatto

Koti on täynnä ääniä ja suorastaan meteliä. Kuinkas muuten, kun kotona hyörii neljä lasta ja lasten kavereita. Osa laulaa Singstaria, yksi soittaa kitaraa olohuoneessa ja pari ajaa kaukoohjattavilla autoilla ja itse kuuntelen samalla joululauluja keittiössä.

Mutta melua ja ääniä ei pidä säikähtää –
ne valmistavat omalla tavallaan meitä vastaanottamaan joulun sanomaa.

Pitää olla pimeää, että näkee tähdet.
Pitää olla ääniä,
meluakin
että tajuaa hiljaisuuden.

Pyhää ympäröi suuri hiljaisuus.

Ja
Joulu on yksi tärkeimmistä ikkunoistamme pyhään.
Ikkunassa näemme tutun kuvan-
kuvan jossa Jumalan äiti pitää sylissään maailman Vapahtajaa
ja siitä kuvasta heijastuu rauha.

Tuo kuva on samalla kuva siitä kuinka Jumala pitää sylissään koko ihmiskuntaa-
meitä
sinua ja minua.

Huomenna hiljennymme vastaanottamaan joulua....

Sairaslomalaisen kaverit

Katson ulos olohuoneen ikkunasta. Pihalla on koko ajan elämää, sen voi kuulla katsomalla – siipien suhinankin. Naakat ovat kokoontuneet aamupalaveriinsa, yhtä tärkeän näköisinä mustissaan kuin ihmiset konsanaan. Kuin kokouksessa on käytöskin; yksi syö koko ajan, yksi huutelee toisille välihuomautuksia ja kolmas katselee ihan muualle omissa mietteissään.

Meillä on pihalla lintulauta ja toinenkin, lisäksi vielä talipalloja useampia. Monet linnut ovat löytäneet tiensä katettuun ruokapöytään. Ruokapöydän vierellä antaa suojaa tuuhea kuusi. Pihalla on myös pihlajia ja pensasaita antaa suojaa sekin.
Vakituinen vieras ruokinnalla on suurin tiaisemme, talitiainen. Se vaikuttaa uteliaalta ja seuralliselta linnulta. Se hyväksyy muitakin lintuja seurakseen ruokailuun. Paljon talitiaista pienempi on sen seuralainen sinitiainen. Se on huikean kaunis lintu; valkean reunustama päälaki on vaaleansininen. Vanhan legendan mukaan tuo taivaansininen päälaki ja siipien sini ovat lahjaa Isä Jumalalta. Eräs tiainen nimittäin oli lentänyt hädissään korkeuksiin viemään Isä Jumalalle sanaa siitä, että maan päällä on liian kylmä, villiomenapuun kukat olivat paleltumaisillaan. Isä Jumala katsoi silloin villiomenapuun puoleen ja lämmitti ilman ja toi sitten tiaisen maahan. Siitä lähtien on sen päälaki ollut taivaansininen. Porukassa mukana oleva hömötiainen katsoo sinitiaista kuin kadehtien. Johtuneeko siitä, kademielestä, että käy harvemmin meillä syömässä.

Lintulaudan alapuolella viihtyvät varpuset. Varpuset tulevat aina porukalla, usein on mukana myös yksinäinen pikkuvarpunen. Varpuset viihtyvät pihallamme ympäri vuoden ja paikalla on varmaan useamman sukupolven lintuja, sillä joka kesä ne pesivät pihakuusessa. Pieni vihervarpunen loistaa kuin jalokivi harmaitten serkkujensa seurassa. Somasti se sirkuttaa ja hakee syötävää. Etsii sopivaa asentoa ja alkaa sitten syödä siementä roikkuen kuusen oksalla pää alaspäin.

Harakat tykkäävät tulla paikalle koko jengin voimin. Ne vaikuttavat välillä melkoisilta raggareilta. Jos ei ruokaa meinaa lintulaudalta tulla tasaiseen tahtiin, niin ryhtyvät oitis toimenpiteisiin. Yksi niistä alkaa hyppiä ilmaan ja aina potkaisee jaloillaan lintulautaa, sillä tavalla hulahtaa aina välillä isompi määrä siemeniä maahan. Tässä raskaassa työssä ne vuorottelevat.
Viherpeipot eivät harakkajengikään väistele vaan saapuvat paikalle vauhdikkaasti ja hoitavat homman kotiin. Ne eivät aio jäädä ilman hyvää ruokaa!

Punatulkku tulee paikalle harvemmin ja melkein aina sen käynnin jälkeen alkaa lumituisku…
Orava saapuu aina välillä pähkinöiden houkuttamana paikalle. Roikkuu milloin mitenkin päin lintulaudalla. Öisin saapuu välillä jäniksiä ja auringonkukan siemeniä nekin näyttävät nassuttavan.

Toinen adventti

Tänään on toinen adventtisunnuntai.

Adventin aika on matka kohti valoa -

Pienen paaston aika.

Ulkona luonnossa valon määrä vähenee koko ajan,

mutta sisällä valon määrä lisääntyä kohti joulua mennessä.

Ulkona päivän hämärässä hetkessä

katsoin veden pintaan heijastuvia kuvia.

Kaukaa kuuluivat lasten äänet-

olivat pulkkamäessä.

Minulla oli oma hartaushetkeni,

siinä,

jäätyvän veden äärellä.

Hämärässä.

Laitostuminen/ mökkihöperyys

Aluksi tuntui ettei aika kulu eteenpäin juuri ollenkaan, kun jouduin sairaslomalle.
Nyt tuntuu, että päivät ovat ohi ennenkuin huomaakaan.
Olen asettautunut sohvalle ja ollut vain.
Tosin tänään olen kutonut jo kolme villapaitaa ; ) ja kello on vasta 11.12.
No, villapaidat ovat miniatyyrikokoisia ja tarkoitukseni on laittaa ne joulukortteihin.

Eilen kävin "tuulettumassa" ja hoidin pari pientä työasiaa.
Tuntui hyvältä, mutta olin aivan poikki niiden jälkeen.
Oli kamalan vaikeaa ajaa autolla, kun leikkaushaavaa kiristi ja
jotenkin olen tullut niin mökkihöperöksi, että tuntui ettei kuule mitä ihmiset sanovat.
Umpparileikkauksen ei kyllä pitäisi vaikuttaa kuuloon,
mutta ehkä mulla on erikoinen fysiikka tai jotain?
Onkohan jotain sairaslomalaisten omaa chattia?

Pois pelistä

Lumisade kulki kautta koko suomen ja aika moni auto oli poissa pelistä huonojen kelien vuoksi.
Itse jouduin pois pelistä viime viikolla, kun jouduin sairaalan päivytykseen ja
muutaman sairaalapäivän jälkeen tulin ulos umpparia kävyempänä.

On vaikeaa yhtäkkiä asennoitua siihen, ettei lähdekään aamulla töihin.
Sitä tuntee olevansa niin tärkeä, kun kalenteri on täynnä ja rientää paikasta toiseen.
Mutta hommat hoituvat ja joku muu astuu paikallesi,
kun et itse pysty.
Tiedostan sen, että hyväähän tämä tekee.
Pysähtyminen.
Hiljentyminen.

Tyttö unohti aamulla avaimen kotiin, kun lähti kouluun.
Hän soitti tuolta matkan varrelta sanoakseen, että ;
"Äiti, ihanaa kun sinä makaat siellä kotona, kun mulla jäi avain ja nyt se ei haittaa mitään."

Minä olen nyt kotona.

Mitä valoa seurata

Tänään oli herätys aamulla jo klo 5.25.
Suuntasin Tikkurilaan täydennyskoulutuspäivään.
Illan pakkanen oli vaihtunut lämpöasteiden puolelle.
Väsytti armottomasti, mutta onneksi en nukkunut koneessa.
Sain seurata auringonnousua. Taivaanranta värjäytyi upeasti punaiseksi.
Tuli hyvä fiilis.
Helsingin kentän valot hohtivat hämärässä.
Kiitoradan valot kaikkein selvimpinä,
mutta paljon muitakin valoja; punaisia, vihreitä ja kirkkaita.
Maailma on niin täynnä valoja,
että joskus on vaikea tietää mitä valoa seurata.
Täytyy myös olla rohkea pysyäkseen siinä suunnassa,
jonka on valinnut ja
jonka tietää oikeaksi.

Sunnuntaikävelyllä

Pakkasta oli tänä aamuna -9.

Aurinko paistoi ja lumi kimalteli auringossa.

Kävimme kävelyllä ja

aina väliin oli pakko pysähtyä katselemaan ympärille.

Niin paljon kaunista -

vaikka asumme kaupungissa on luonto aivan käden ulottuvilla.

Pakkanen jäädyttää,

mutta puun kuoren alla virtaa elämä.

Oksan päässä on jäätynyt pisara

kuin kyynel.

Se sulaa jos sen sulkee käden sisälle.

Läheisyys lämmittää.

Rakkaus ei näy, mutta se tuntuu -

jatkamme matkaa käsikkäin.

Kun hämäräkin häikäisee

Tänään oli vapaapäivä.
Univelkaa oli kertynyt viikolta ja oli ihanaa nukkua vähän pidempään.
Arkipäivinä meillä soi herätyskello joka aamu seitsemältä ja
siihen aikaan on pimeää.
Tänään nukuimme melkein yhdeksään ja kun nousin avaamaan sälekaihtimia,
niin aurinko oli jo noussut, tai nousemassa?
Ulkona oli pilvistä, mutta hämäräkin häikäisi.
Piti panna vielä hetkeksi sälekaihdin kiinni.
Kyllä on joskus aamulla vaikeea käyntiin lähteminen!

Joskus se vaan on niin, ettei kestä katsoa valoon...

Harhailija

Oletko ollut joskus eksyksissä?
Minulla on usein tapana ajella autoa hieman liian ajatuksissani.
Kiinnitän kyllä liikenteeseen huomiota -
Mutta jotenkin vain löydän lopuksi itseni väärästä paikasta.
Mieluiten minun autoni suuntaa kohti kotia,
Mutta varsin mielellään se ajelee myös työpaikalle.
Ei tunnu mukavalta joutua hukkaan.

Joskus suuressa ihmisjoukossakin tuntee olevansa hukassa.
Ei oikein tiedä omaa paikkaansa.

Viime aikoina en ole usein käynyt kirkossa sunnuntaisin.
Aikasemmin tie vei kirkkoon lähes joka sunnuntai ihan työn vuoksi.
Nyt olen sunnuntaisin vapaa tekemään päätöksen itse ja liian harvoin tulee lähdettyä jumalanpalvelukseen.
Aina on joku syy olla lähtemättä.
Kuitenkin sunnuntaisin ilman kirkossa käyntiä minulla on eksynyt ja jotenkin rauhaton olo.

Eilen lähdimme isäinpäivän kunniaksi koko perheellä kirkkoon.
Tuntui hyvältä istua siellä kirkon penkissä -
laulaa yhdessä ja rukoilla yhdessä.
Loppulauluna saatiin laulaa Kahden maan kansalainen, joka on yksi lempilaulujani -
aivan erityisesti seuraava kohta:
"Jalat pidän mullassa maailman,
katseellani taivasta tavoitan.
Tiedän minne matkaani tehdä saan,
olen kansalainen kahden maan."

Tuossa laulussa on menoakin mukavasti -ja
sellaista rehellisyyttä. Jalat maassa, mutta pää pilvissä...
Niin se sanoo vanha sananlaskukin...

Kaikella on aikansa

Kaikella on määrähetkensä,
aikansa joka asialla taivaan alla.
Aika on syntyä ja aika kuolla,
aika on istuttaa ja aika repiä maasta,
aika surmata ja aika parantaa,
aika on purkaa ja aika rakentaa,
aika itkeä ja aika nauraa,
aika on valittaa ja aika tanssia,
aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä,
aika on syleillä ja aika olla erossa,
aika etsiä ja aika kadottaa,
aika on säilyttää ja aika viskata menemään,
aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen,
aika olla vaiti ja aika puhua,
aika rakastaa ja aika vihata,
aika on sodalla ja aikansa rauhalla.

Kuvia sunnuntain retkeltä Vattukuruun

Vattukurussa -

Antti kiipesi kivikkoa ylös













Merkkejä luonnossa...















Satumetsää -
jossa odotti Ronja Ryövärintyttären pomppaavan minä hetkenä hyvänsä esiin...

Metsiin...

Olimme viikonlopun koko perheellä Syötteellä.
Lauantain kävelyretki oli välillä aika puuduttava liukkaine pitkospuineen.
Hienoisen sumun verhoaman metsän katseleminen rauhoitti mieltä.
Taukotuvan nuotio lämmitti ja makkarat tuli paistettua.
Kävelyretkelle tuli mittaa 12 kilometria ja iso osa vesisateessa.
Illalla oli sitten sauna paikallaan!
Sunnuntaita vasten yöllä oli pakkasta ja kaikki oli verhoutunut hentoon valkoiseen lumihuntuun.
Valot ja varjot leikkivät metsässä.
Kävimme kävelemässä Vattukurussa. Nyt vain muutaman kilometrin matka.
Mielessä painoivat Oulun ikävät tapahtumat,
mutta metsässä kaikki unohtui hetkeksi.
Pysähtelin ja katselin ympärilleni.
Oli niin kaunista.
Kivien alta kuului puron solina.
Tarvitsen välillä tällaisia hetkiä-
pysähtymisiä.
Hiljaista kävelyä.
Minun paristoni latautuvat ehkä parhaiten metsässä.

Sumussa

Tänään oli aamulla koko maisema verhoutunut sumuun -

mitään ei nähnyt tarkasti.

Sumu pehmensi ja

häivytti...



Oma olokin oli "sumuinen", sillä ajelin aamulla vanhalle työpaikalleni.

Olin aiemmin Karjasillan seurakunnassa pappina ja

lapsityössä. Nyt elokuusta lähtien oppilaitospappina.

Tuntui jotenkin oudolta mennä puhumaan lapsityön kokoukseen.

Oudolta ja haikealtakin.




Kaikella on määrähetkensä,aikansa joka asialla taivaan alla.
Saarnaajan kirja

Uuden ovella

Elämä tuo aina esiin uusia asioita

osa täysi ennalta arvaamattomia

osa odotettuja

Haluan avata oven uuteen

katsoa mitä on oven takana

Kenties jotain vanhaa

jotain uutta

jotain lainattua

ja jotain sinistä?