Kevättä rinnassa

Kun usein nousee aamulla kovin varhain kävelylle, niin aamun valostuminen on erityisen suuri asia.
Enhän minä ihan huvikseni nouse,
vaan lähden käyttämään koiraa lenkillä.

Kävelemme arkiaamuisin 3,5 km ja se tarkoittaa, että on noustava ajoissa.
Mikäli mies on työreissussa, niin on noustava vielä ajoimmassa, jotta olen kotona herettelemässä lapsia taas seitsemältä. Joskus harmittaa, kun pitää olla liikkeellä "ennen sianpieremää", mutta näin keväällä vähemmän.
Tänäänkin olisin jäänyt paljosta paitsi!
Näin auringon nousevan.
Näin kauniit paljaat puut,
jotka piirtyivät hennon pinkkiä aamutaivasta vasten.
Kuulin kenkien narskunnan jäisellä tiellä.

Luoja maalasi kauneimman taulun : )

Paastonaika on alkanut

Eilen oli tuhkakeskiviikko.
Harmitti, että en päässyt kirkkoon.
Kirkossa olisin saanut otsaani tuhkaristin muistuttamaan kuolevaisuudestani.

Paastoon laskeutuminen on meillä aika hienovaraista "sisäpiirihommaa".
Asuimme kymmenen vuotta sitten saksassa ja siellä paaston alkaminen näkyi paljon suuremmin. Paaston alkua edelsi kunnon karnevaalit moninen rientoineen. Kansa juhli kaduilla.
Keskiviikkoaamuna meno hiljeni. Muistan hämmennykseni, kun menin hakemaan lapsia Kindergartenista. Kaikilla oli tuhkaristi otsassa.

On hyvä pysähtyä miettimään omaa kuolevaisuuttaan.
Nyt on tämä hetki, tämä päivä.
Olen tässä.
Tänään on ihan hyvä päivä olla olemassa.

Olen paastonnut monet kerrat erilaisin tavoin. Aika helppoa on ollut jättää milloin karkit, milloin viini tai pulla pois.

Nyt olen ajatellut antaa enemmän aikaa pysähtymiselle.
Ja hiljentymiselle.

Tänään uskaltauduin aamulla kävelemään ilman ainaista musiikin tai radion kuuntelua.
Kuuntelin lintuja ja
omien askelteni ääntä.

Eteen ja taakse

Vuosi on vaihtunut ja saamme kulkea kohti kevättä.
Katson aamulenkin pimeydessä jäniksen jälkiä, jotka häipyvät mutkan taakse.
Mitähän kevät ja tämä vuosi tuo tullessaan?
Ensimmäinen ajatukseni on, että toivottavasti jotain parempaa kuin viime vuosi.
Viime vuosi oli kivun vuosi, leikkauksien vuosi, töistä poissaolon vuosi,
yksinäisyydenkin vuosi se oli.
Mutta oliko se siltikään huono vuosi?
Ei se ollut.
Sain olla perheen ympäröimänä ja minun puolestani rukoiltiin.
Selvisin eteenpäin.
Yksin en olisi jaksanut.

Ei ole ollut aivan helppoa aloittaa töitä pitkän tauon jälkeen.
Työpaikalla on tapahtunut paljon muutoksia ja ne muutokset,
jotka ovat muiden eteen tulleet vähitellen,
rymähtävät suoraan niskaani.

On vaikeaa malttaa aloittaa rauhallisesti ja tunnen itseni hyvin hitaaksi.

Huomaan punnitsevani asioita enemmän;
onko tämä tarpeellista
vai tuoko on...

Tätä työtäni oppilaitospappina kaipasin valtavasti poissaollessani.
Nyt oppilaitosten käytävillä minulla ei ole kiire.
Toivottavasti näytän siltä,
että minut uskaltaa pysäyttää ja pyytää juttusille.