Kevään valo

Kevään valo
hohtava jää
oma pienuus

                     Ja kaiken yllä taivas
                                 korkealla lentää kiuru ja laulaa




                     

Lumi on jo peittänyt...

Sataa lunta
          sataa lunta...

Pyörä on lojunut hyljättynä kävelylenkkini varrella jo viikon.
Se on surullisen oloinen pyörä.
Ensisilmäyksellä se näyttää hyvältä,
mutta sitten tajuaa, että sen runko on poikki.
Ja välistä puuttuu palanen.
        Ei sillä ajeta enää.

Nyt yöllä satanut lumi on peittänyt sen valkoiseen pumpuliin ja
sen haavat eivät näy.
Se näyttää ehjältä, mutta hylätyltä.

Kenenhän se on ollut?
Missähän se on kulkenut?

Koira tuijottaa puuhun ja huomaan siellä roikkuvan lapasen.
Tänä aamuna ei olisi kyllä kannattanut hukata lapastaan.
Mutta,
ehkäpä lapasen omistaja otti ystävää kädestä ja
he jatkoivat matkaa käsi kädessä...
ja siksi lapanen on pudonnut ja
joku ystävällinen on nostanut sen puuhun.
En tiedä.

Minun käsiäni palelee usein ja
mikään ei niin niitä lämmitä kuin toisen ihmisen lämpö.

Jospa tänään ojentaisin ystävälle käden ja
lämmittäisimme toistemme käsiä?

Katselen taivasta, sinun kättesi töitä.

Koiran kanssa liikkellä tänäänkin.
Selän kipu seuraa yhä.
Kävelimme hiljakseen.
Venerannan kohdalla oli pakko päästä makaamaan selälleen.
Tutulle penkille asetuin.
Taivas oli aivan harmaa, kuin minun mieleni.
Maatessa pilvet kuitenkin alkoivat hiljalleen rakoilla ja
kappale sinistä taivasta tuli näkyviin.
Ja siinä samlla lensivät joutsenet yli.

Minä katselen taivasta, sinun kättesi töitä...

Aavistus pyhästä siinä hetkessä.

Kotona väsynyt seuralainen asettui nukkumaan.