Jouluinen tunnelma on pienissä hetkissä.
Tämä ikkuna veti minua eilen puoleensa Raatinsaaressa.
Uudelleen ja uudelleen menin ikkunan ääreen.
Kaupungin valot näkyivät kaukana.
Sisällä olli lämmintä ja puurontuoksuista.
Miten sitten jouluisen ikkunan äärellä nousivat mieleen kesäiset lapsuudenmuistot, en tiedä.
Muistin lämpimän kesäpäivän
ja sen kuinka isä maalasi mökillä jotain hopeanvärisellä maalilla.
Maali oli kirkasta ja hohtavaa, houkuttelevaa.
Isältä salaa olin ottanut maalin ja maalasin sillä käteni.
Muistan sen tunteen, kun katsoin käsiäni.
Ne olivat kauniit, kiiltävän hopeiset.
Tiesin tehneeni väärin ja halusin maalin pian pois käsistäni.
Olin mennyt sitten pyytämään äidiltä vettä vatiin ja
vadin olin vaatinut saada mökin taakse.
Koko ajan olin pitänyt käsiäni selän takana piilossa.
Äiti oli vienyt vadin mökin taakse,
mutta oli mennyt sitten katsomaan keittiön ikkunasta sitä käsieni pesua.Seuraava oma muisto on, kun koitan pestä sitä maalia pois ja se ei lähde. Minulla alkoi pelottamaan, sen tunteen muistan vahvasti.
Sitten katsoin ylöspäin ja näin äidin ikkunassa.
Samantien pelko hellitti.En muista mitä sitten tapahtui.
Kovin vihaisia minulle ei kai oltu, koska en muista mitään.
Äiti oli ollut kauhuissaan,
mutta myös nauruun pakahtumaisillaan.
Jotenkin se maalikin sitten oli saatu pois.
Kuinka tärkeää onkaan tulla nähdyksi ja hyväksytyksi,
virheineen kaikkineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti